Vaikeinta on lähteminen
Kello oli kymmentä vaille neljä aamuyöllä kun hätkähdin hereille. Lapsi oli kömpinyt yöllä viereen nukkumaan ja yön saldo oli neljä tuntia koiranunta. Eilen oli tultu joulunvietosta Pohjanmaalta, missä pakettien repiminen ja herkuttelu oli hetkeksi vienyt kaikkien mielestä sen, mikä nyt oli edessä. Lähtö. Vaikka kuinka asiasta oli juteltu ja käyty ennakkoon läpi tulevan kahden kuukauden elämää, sain useasti syksyn mittaan vastata kysymykseen, joka oli lapsellisen viaton mutta sai minut joka kerta miettimään motiiveitani: "Iskä, miks sä haluut lähteä sinne pyöräilemään..?" Ensin syyllisyyden isku vasten kasvoja, sitten samat asiat läpi uudelleen: "Iskä on haaveillut tästä kauan...", "...kuusi viikkoa menee nopeesti..." ja "...te pärjäätte täällä vallan mainiosti äitin kanssa!", kunnes kaikki oli taas ok ja sain hyvillä mielin luvan lähteä. Sama keskustelu oli käyty eilenkin ja lyöty kättä päälle, että ekana mennään sitten uimaan kun nähdä...