HANOISTA LOUNAASEEN

LIIAN ISO KAKKUPALA Heräsin yöllä tuijottamaan bungalowini kattoa. Edellinen päivä ei tuntunut jaloissa vaan korvien välissä. Olin tehnyt amatöörimäisen virheen aliarvioidessani vuoristonousuihin kuluvan ajan ja niiden todellisen jyrkkyyden. Myös alamäet olivat yllätys: niitä laskiessa ei säästettykään aikaa vaan väisteltiin jarrutellen esteitä ja välillä pysähdyttiin jäähdyttelemään jarrulevyjä. Eteneminen vuoristossa oli polkupyörällä mahdollista mutta tajuttoman hidasta. Olin kovan paikan edessä. Laosin vuoristoseudut olivat yksi matkan kohokohdista mutta kykenisinköhän siihen oikeasti. Edessä olisi viikko samankaltaisia päiviä PUTKEEN kuin eilinen köyhällä vuoristoseudulla, jonne oli luvattu sadetta. Voisinhan toki ajaa vain pienen matkan kerrallaan mutta helmikuuksi olisi ehdittävä Thaimaahan. Vähitellen minulle valkeni, etten selviäisi Pohjois-Laosin vuoristosta. Pomppasin pystyyn, kaivoin kartan ja otsalampun esille ja tein uuden suunnitelman: Jatkaisin etelään Vietnam...

HUIPULLE ON PITKÄ MATKA Eivät juhlineet vietnamilaiset vielä uutta vuotta ja sain nukkua yöni rauhassa. Nuori tyttö tuli kovalla kiireellä laittamaan minulle aamiaista kun haahuilin respassa jo kuuden aikaan kyselemässä passiani. Täällä se on tapana ottaa jemmaan käynnin ajaksi. Söin ja olin tien päällä jo puoli seitsemältä. Ja hyvä, että olin. Päivästä tuli rankka. Mandariinikylä. Näitä kavereita on joka paikassa. Tämä pentu poikkeuksellisesti kiinni. Aamun ensimmäiset tunnit Muong Khenin pikkukaupunkiin sujuivat nautiskellessa väljästä liikenteestä ja sileästä tienpinnasta. Lähempänä kaupunkia laajat sokeriruokoviljelmät valtasivat alaa ja kohta sitä jo myytiinkin joka paikassa. Ostin pussillisen koska tiesin, että kohta tarvitaan energiaa. Puumaista, vähän kuin raparperi ja makeaa kuin mikä! Aloitin nimittäin nousun Pu Luongin kansallispuistoon. Olin ajatellut hommaa vähän helpommaksi ottamatta huomioon, että puisto sijaitsi vuorten keskellä minne kap...